Miksi ylipainoisuus pelottaa?

Joo, ollaan rehellisiä. Lihominen pelottaa mua ja sua. Ja vaikka me kaikki puhutaan kehopositiivisuuden ja hyväksynnän kautta, harvemmin puhutaan siitä pelosta, joka liittyy siihen, mitä muutos tarkoittaa omassa päässä ja sosiaalisessa elämässä. Kehopositiivisuudesta puhutaan enemmän kuin koskaan, mutta itse pelosta ja sen vaikutuksesta ihmisen mielialaan yllättävän vähän. Ylipainoisuus on laaja aihe, ja siitä on monta eri näkökulmaa. Kerron nyt, että tämä blogi käsittelee aihetta, mitä ei olla välttämättä valmiita kohtaamaan, mutta kannatan kuitenkin lukemaan, jos realistisuus on osa sun elämää.

Aloitetaan minusta. Olen suurin osa elämästäni ollut  normaalipainoinen. Syön terveellisesti ja urheilen melkein päivittäin. Kuitenkin, mua pelottaa olla ylipainoinen. Syynä on se, että mä olen ollut mun elämässä ylipainoinen huomaamattani. Se ei tapahtunut yhdessä yössä ja tajunnut aamulla, että "hei, mä oon lihonut liikaa". Mä muistan tajunneeni tämän asian joulukuussa 2024. Mun vaatekoko on yleensä ollut XS-S. Yksi päivä kuitenkin olin sovittamassa housuja, ja huomasin, ettei edes S mennyt päälle ja oli pakko sovittaa M kokoa. Päädyin olla ostamatta mitään sinä päivänä. Tämä iski minuun jotenkin erilailla, koska tämä oli eka kerta, kun olin ylipainoinen teini-ikäisenä. Ainoa asia, mikä tämän asian korjaa, on urheilu ja ruokavalion korjaaminen. Siitä lähtien mä aloin urheilemaan enemmän, eli aloin käymään aktiivisesti salilla, ja nykyään jalkapalloa. Sanon tämän ääneen: On täysin normaalia käyttää M- kokoisia vaatteita. Ongelma ei ole vaatekoossa. Ongelma on siinä, mitä vaatekokoa alkaa edustamaan.

Mulle se hetki ei ollut vain vaatteista. Se oli muistutus siitä, että jokin oli muuttunut, ja että muutos näkyi ulospäin. Samalla iski paine: mitä muut ajattelevat? Näyttääkö tämä siltä, että olen lihava? Tuomitaanko minut? Muuttuuko se, miten minut nähdään? Pelko ei liittynyt vain terveyteen. Se liittyi sosiaaliseen elämään. Siihen, että lihominen ei ole vain fyysinen muutos, vaan myös sosiaalinen leima. Pelko siitä, että sinusta ajatellaan jotain, mitä et ole itse ehtinyt vielä edes kunnolla prosessoimaan. Pelko siitä, että sinut määritellään kehon kautta. Ja ehkä kaikkein turhauttavinta tässä on se hiljaisuus.

Tässä seuraa toinen pääasia. Miksi yritetään ihannoida ylipainoisuutta? Miksi kehutaan, jotta toisella olisi vain mukava olo? Ja jos asiasta sanoo, miksi siitä loukkaannutaan? Kyllä, on eri asia, kun ulkonäköä vähätellään, todellakin. Mutta se on kanssa asia erikseen, kun syötetään niin sanotusti, vääränlaisia kehuja. On ongelma nykymaailmassa, että meillä ei ole kulttuuria sanoa asioita rehellisesti ilman, että se koetaan loukkaavaksi. Kaikki ei ole aina pahantahtoista, se vain otetaan niin. Kukaan ei enää uskalla olla rehellinen, jolloin yksilö jää yksin havaintojensa kanssa.

Henkilökohtaisesti, mä olisin mieluummin kuullut ajoissa kaikilta läheisiltä, ettää minulla oli tullut painoa. Ei syyttävänä, vaan realistisena. Mua harmittaa, että mä tajusin asian vasta jälkikäteen. Mua harmittaa, etten mä huomannut itse aiemmin. Ja varmasti monia muitakin harmittaa sama asia se hetki, kun tajuaa, että muutos on tapahtunut jo kauan sitten.

Ylipainoisuutta yritetään esittää yksinomaan kauniina ja voimaannuttavana asiana. Ajatus hyväksynnästä on tärkeä, mutta ongelma syntyy silloin, kun terveyspuoli sivuutetaan kokonaan. Ylipaino ei ole automaattisesti sairaus, mutta se lisää terveysriskejä. Tämä ei ole mielipide, vaan fakta. Silti tästä puhuminen koetaan usein loukkaavaksi, ikään kuin terveyden huomioiminen tarkoittaisi kehon arvottamista. Todellisuudessa kyse on aivan eri asiasta. Itse en ainakaan halua olla tilanteessa, jossa opettelen selittämään itselleni epäterveyttä hyväksynnän nimissä. En halua, että minulle vakuutetaan kaiken olevan kunnossa, jos oma kehoni viestii muuta.

Tämä ei siis tarkoita, että eläisin puntarin kanssa tai mittaisin arvoani vaatekoon mukaan. Elämässä saa olla vaihteluita, herkkuja, laiskottelupäiviä ja hetkiä, jolloin lenkki jää väliin eikä maailma kaadu. Keho muuttuu, ja niin sen kuuluukin. Mutta mulle tärkeintä on se, että pysyn kartalla omasta olostani, enkä herää vasta jälkikäteen huomaamaan, että oon voinut huonommin kuin mä kuvittelin. Realismi ei ole kylmyyttä, vaan kirjaimellisesti huolenpitoa. Ei yritetä ihannoida ylipainoa.

Siksi ajatus siitä, että epäterveydestä tehdään hyväksyttävä ihanne, tuntuu ristiriitaiselta. Hyväksyntä ei saa tarkoittaa sitä, että lakataan välittämästä omasta voinnista.